Tämä tulee olemaan
todella pitkä postaus ja aloitin tämän kirjoittamisen jo huhtikuussa. Onnittelut sille, joka jaksaa selata edes kaikki kuvat, saati lukea tekstit. Ja tämä on varmaan miljoonas postaukseni Rampesta, mutta Rampe kuitenkin oli osa elämääni neljän vuoden ajan, eikä sitä noin vain skipata.
 |
| 12.3.2011, kuvannut Tiia Rämö |
Melkein tasan vuosi ennen Rampen lopettamista, 25.2.2011, lähdimme klinikalle toivoen parasta ja peläten pahinta. Eikä taivutus hyvää mielestäni luvannut, kun hevonen suoralla meinasi lentää nurin pariin otteeseen, aivan kuten raviaikoinaan. Rampelta kuvattiin klinikalla parisenkymmentä kuvaa jaloista ja selästä: löytöinä muuten normaalia kulumaa kaikkialta, mutta lisänä etujalkojen kohtalaisen voimakas rasittuneisuus, johtuen jalka-asennoista.
Kotiin kuitenkin tuolloin hevonen vielä palasi - piikitettynä, kipulääkekuuri mukanaan ja määräys kengitysmuutoksesta, joka olisi tehtävä mahdollisimman pian, mielellään heti. Mieltä piristämässä ennusteet tulevaisuudesta - kyllä siitä vielä käyttöhevonen vuosiksi tulee ilman rajoitteita. Ja niin aloitimme hevosen kuntouttamisen klinikan ohjeiden mukaisesti.
 |
| Näin ihastuttavassa kunnossa Rampe oli sairasloman jälkeen 4.3.2011, selästäkävelyt maastossa aloitettu. kuvannut Minna |
Ensimmäiset pari päivää Rampe vietti sairastarhassa, jonka jälkeen se sai tarhata normaalisti. Sitten aloitimmekin maastoilemisen aluksi käynnissä tasaisella, tämän jälkeen pientä kiipeilyä käynnissä ja 17.3. saimme ottaa ensimmäiset ravi- ja laukkapätkät suoralla.
Tämä pakkomaastoilu oli ihan hyväkin - ennen tätä olin maastoillut Rampen kanssa varmaan alle kymmenen kertaa ja olimme sen kuitenkin omistaneet jo kolme vuotta siihen mennessä. Rampe osoittautuikin todella maastovarmaksi hevoseksi ja ihmiset (+kärrylliset hevoset:D) olivat ainoita, jotka pientä poniparkaa jännittivät. Tuulinen sää olikin sitten juttu kokonaan erikseen...
Kokonaisuudessaan kuitenkin Rampe oli oikein toimiva maastossa: etu- tai takapää ei ollut turhan kevyt, säikähtäessään hevonen ei singonnut alta minnekään, sellainen tasainen ruunanrupsukka - okei, olisi se saanut vähän reippaampi olla, jos jotain moitittavaa löytyy. Täydellinen metsäsamoilija, jonka kanssa pystyi menemään missä vain.
 |
| 17.3.2011, kuvannut Riika |
Maaliskuu kului siis maastoillessa, huhtikuussa lumien suliessa saimme mennä ensimmäisen kerran kentällä. Ja voi sitä riemua, kun hevonen liikkui puhtaasti! Ei Rampe ollut silloin priima ratsastettavuudeltaan, taipuvuudeltaan tai laukaltaan, mutta se oli sentään puhdas! Tavoitteet tulevalle vuodelle asetettiin saman tien: haluan hevosen takaisin syksyn 2010 kuntoon ja haluan sille saman laukan takaisin, joka sillä oli ennen sairaslomaa.
 |
| 10.4.2011 ensimmäinen kerta kentällä saikun jälkeen, kuvannut Minna |
Treenin pyrin aloittamaan mahdollisimman maltillisesti ja suunnitelmallisesti - kyllä siinä mielenlujuutta kysyttiin useammin kuin kerran tai kaksi, että ratsastuksen pystyi lopettamaan ajoissa. Suunnitelmallisuus tuli esille siinä, että viikko-ohjelmaamme jäi paljon maastoilua ja kentällä menot pyrin rajoittamaan yhteen-kahteen kertaan viikossa. Ratsastuksen lisäksi toki teimme edelleen maastakäsinjuttuja ja taisimmepa taittaa muutaman maastoreissunkin niin, että juoksin Rampen vierellä.
Toukokuussa alkoi ah-niin-ihana satularumba. Satuloita kävi sovitettavana toinen toisensa jälkeen, eikä sopivaa meinannut löytyä. Erehdyimme jopa tilaamaan satula-auton, eikä kokemus ollut millään tavalla positiivinen. Sopiva satula kuitenkin löytyi sitten loppujen lopuksi, onneksi.
Toukokuussa aloitimme myös hyppäämisen hiljalleen pitkän tauon jälkeen. Niin hevonen kuin kuskikin oli ruosteessa ja siltä se näyttikin! Ristilaukkoja, kummallisia hyppyjä ja se laukka, joka oli aivan järkyttävässä kunnossa... Lopputuloksen voi kuvitella, itse voin sen nähdä videolta, enkä tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa.
Kuukausi vaihtui ja treeni pysyi suhteellisen samana eli paljon maastoilua, vähemmän kentällä menoa. Laukan työstämistä jatkettiin maastossa lähinnä ylämäissä treenaamalla - sain näin Rampen helpommin ratsastettua hyväksi, kun se valmiiksi laukkasi jo ylös, eikä kyntänyt maata etupäällään. Hyvään laukkaan tarvittiin tämän jälkeen vain eteen ratsastusta ja se oli melkein siinä. Kentällä laukan työstö jatkui nostojen merkeissä ja Rampe alkoikin hiljalleen olemaan oma herkkä ja laiska itsensä. En käsitä, miten hevonen voi olla samanaikaisesti laiska ja herkkä, mutta Rampen kohdalla kaikki oli mahdollista.
Lihaskunnoltaan Rampe ei vielä ollut kesäkuussa niin hyvä, kuin olin toivonut, että se olisi, mutta suuntasimme kuitenkin 18.6. mätsäreihin sen kanssa. Hevosen puunaus alkoikin sinä aamuna jo kuudelta ja muistaakseni olimme suunnitelleet, että lähtö tallin pihasta olisi kahdentoista pintaan. Rampe oli hieman ihmeissään, kun siihen aikaan tulin häiriköimään - sehän siis laidunsi tuolloin jo 24/7, eikä kukaan toivon mukaan hevosen luona siihen aikaan normaalisti käynyt. Aikaa ei kuitenkaan ollut minuuttiakaan liikaa, sillä hevosen kuivatus vesisateessa vie tallissakin tolkuttoman paljon aikaa. Ja pitäähän siinä muutakin tehdä - pyynätä ja puunata, läträtä babyoilin kanssa, nyppiä harja ja siistiä harjaa ja häntää...
 |
| kuvannut äiti |
Kivaa oli, vaikka Rampe kyllästyikin odotteluun ja seisomiseen, eikä kehässä sitten enää malttanut seistä. Alunperin meillä piti olla toinen lämminverinen parina, mutta pariksi vaihtuikin peruutuksen vuoksi welsh part bredruuna. Tuomarin kommenteissa oli, että tasaväkinen pari ja Rampesta kommentteina hyvä tyyppi, pitkä kaula, pysty lapa, hyvä syvyys, suora lanne, luisu lautanen, hyvä luusto. Käynti: tahdikas, ravi: tahdikas ja melko joustava. Mitään menestystä ei tullut, mutta eipä sitä mentykään hakemaan.
24.6. vietettiin Rampen 16-vuotissynttäreitä. Mainio tekosyy ostaa hevoselle lisää roinaa! Rampe kuitenkin nautti eniten varmasti omenoista ja porkkanoista, jotka se sai, sekä parin päivän laidunkaverista.
Heinäkuu ei tuonut mitään ihmeellisempää, mutta Rampe vietti tuolloin viikon mittaisen laidunloman minusta. Tosin, pestasin (=pakotin) Minnan hoitamaan Rampea ja joka ilta soittelin kuulumisia, että voihan se mammanmussu siellä laitumella hyvin?
Heinäkuussa tuli myös laukan kanssa ensimmäisen kerran sellainen "jes"-fiilis kentälläkin, kun sain ratsastettua Rampesta kolme hyvää laukka-askelta irti. Ei, se ei ole paljoa, jos ajatellaan taas Eerikamaisesti poneja ja puoliverihevosia, mutta kyllä se tämänkin tätösen suun hetkeksi sulki! Ne kolme laukka-askelta olivat puhtaita ja sen lisäksi Rampe laukkasi ylös. Minna, joka oli siis katsomassa, huomasi ne myös, mutta tietenkään ei ollut silloin videoimassa... No aina ei voi voittaa!:D
Heinäkuun jälkeen alkoi mielestäni muutenkin tulemaan hiljalleen sellaisia onnistumisen fiiliksiä... Rampe alkoi olemaan kunnoltaan parempi, joten raviakin sai lähteä jo ottamaan hieman enemmän ylös ja hevonen alkoi jaksamaan pidempiä pätkiä sitä rentona.
 |
| 8.6.2011, kuvannut Minna |
Elokuussa olikin enemmän ohjelmaa meillä. 2.8. ratsastimme maneesille aivan järkyttävän pitkän matkan. Reissun pituus oli eväs- ja juottotaukoineen 6 tai 7 tuntia ja matkaa taitettiin noin 30km + tunti maneesilla. Ei kovin järkevää loppupeleissä, varsinkin, kun maneesin pohja sitten olikin ihan peeaska. Ihan mukava reissu kuitenkin sinänsä, kun suurimmaksi osaksi käyntiä vain köpöteltiin ja kotiin päin tullessamme pääsimme metsänkin puolelle ratsastamaan. Ja suunnitelinpa minä tulevallekin kesälle vastaavan pitkän maaston ilman maneesia, vaan sitä me emme ikinä voi enää tehdä.
Hieman myöhäisessä vaiheessa vuotta, 7.8., meillä oli meidän kisakautemme aloitus. Lähdimme Nuuksioon harjoitusestekisoihin, luokkina 60cm ja 70-80cm. Rampe oli todella outo ratsastaa, sillä verkassa se pomppi aina kun joku ratsasti meistä ohi ja radalla se oli taas pystyynkuollut... Yritä siinä sitten miettiä, miten pitäisi verrytellä, kun alla oleva hevonen kääntää kaiken kuitenkin aina päälaelleen. 60cm rataan en ole tyytyväinen, laukka oli huonoa, mutta 0-0 tuloksella ja lyhyillä teillä (Rampehan ei siis oikeasti liikkunut eteen) sijoituimme 4/28.
Ja voi sitä häpeää palkintojenjaossa, kun en saanut Rampea liikkumaan! Ihan mukavaa, kun hevonen seisoo paikoillaan palkintojenjaossa, eikä hötkyile tai pompi, mutta siinä vaiheessa, kun muut laukkaavat puoli kentällistä edellä ja hevosesi vieläkin nököttää paikoillaan, tekisi mieli vajota maan alle. En todellakaan tajua, mihin se Rampen herkkyys tuossa tilanteessa katosi. Pääsimme me kuitenkin sitten loppupeleissä sille kunniakierrokselle, hieman oli kirittävää muihin ja takana tulossa hieman virkeämpiä hevosia:D
Tuossa vaiheessa olisi pitänyt mielestäni ymmärtää perua toinen luokka, mutta menimme sen kuitenkin noin puoleen väliin. Omasta mokastani johtuen (ratsastin Rampea liikaa eteen), se vähäkin, minkä hevonen oli istunnan alla, katosi ja Rampe meni sekaisin. Laukka ei vain enää rullannut, vaikka alkuradasta se olikin parempaa, kuin edeltävässä luokassa, joten keskeytin radan. Toisaalta kun miettii tätä edeltäviä kisojamme, olivat nämä radat parhaat siihen mennessä ja nämä olivat oikeasti järkyttävät. Tuolloin kyllä pohdin ja paljon pohdinkin, että pitääkö minun yrittää hypätä esteitä siinä mummolaukassa vai pitääkö minun ratsastaa eteen vai mitä ihmettä minun pitää tehdä, että saan Rampen kisoissakin laukkaamaan edes ok:sti? Myöhemmin kotivalmennuksissa löytyi ratkaisu tilanteeseen, mutta sitä emme päässeet enää kokeilemaan kisoissa.
21.8. Rampella oli onnen päivä, sillä se sai jälleen laidunkaverin muutamaksi päiväksi. Rampen kanssa tuli laiduntamaan tuoksi muutamaksi päiväksi 2-vuotias shetlanninponiori "Omar".
Elokuussa me kävimme pyörähtämässä myös toisissa harjoitusestekilpailuissa Kirkkonummella. Tästä kisareissusta on pakko mainita, että sain lastattua Rampen täysin yksin ensimmäistä kertaa ja se käveli molemmissa suunnissa suoraan traileriin! Alunperin olin ilmoittautunut 70cm ja 80cm, mutta Rampe oli trailerin luona niin jännittynyt ja sähläpetteri, että kävin vaihtamassa luokat 60cm ja 70cm. Eipä vaan taas hevonen ollut samassa mielentilassa verryttelyssä enää, vaan sinne päästyämme vaihtui tilalle hra Puolikuollut Lahna.
60cm rata olikin sitten sen mukainen, mikäli oikein muistan. Hevonen hyytyi radalla ihan käyntiin, puomi putosi ja tulipa yksi kieltokin. Luokan jälkeen olin lähdössä vähin äänin kotiin, mutta onneksi en kuitenkaan lähtenyt.
70cm verryttelyssä tein jotain oikein tekemällä laukannostoja toisensa perään, pysähdyksistä, käynnistä ja ravista. Ja hitto, Rampehan laukkasi verkassa hyvää laukkaa! Alkurata meni taas ihan päin prinkkalaa (muistan harkinneeni keskeyttämistä), mutta sitten taisin ryhdistäytyä, koska loppurataan olen todella tyytyväinen vieläkin. Muistan edelleen sen yhden hypyn fiiliksen uusinnassa, siltä koko radan olisi pitänyt tuntua. Sijoituimme näissäkin kisoissa neljänsiksi.
 |
| 12.8. Rampe alkoi jo olemaan haluamassani kunnossa (sori huono kuva, tämä oli ainut edes sinnepäin) |
Syyskuussa sitten otettiinkin meidän tuurilla takapakkia ja paljon, kun Rampella oli ongelmia niiden silmien kanssa. Sen silmissähän oli sellaiset valkoiset laikut ja silmät rähmivät paksua, limaista rähmää. Päivystävä ell. lähetti meidän Viikkiin tutkimuksiin, jossa saimmekin käydä sitten pari kertaa, kun tilanne ei alkanut menemään parempaan suuntaan. Hengissä ja silmät tallella siitäkin selvittiin, vaikka eihän se kiva tilanne toki ollut!
Syyskuussa treeni pysyi taas samana (silmät eivät vaikuttaneet käyttöön), eli muutosta ei tapahtunut kisareissujen tai muun merkeissä. Syyskuussa oli kyllä pelkkä kävelytysjakso noin viikon, kun en itse pystynyt kunnolla kävelemään.
Lokakuussa kävimme heti alkukuusta 2.10. seuraestekisoissa Vihdissä. Nämä estekisathan olivat täysi fiasko, sillä verryttely oli maneesissa ja Rampe vain sätkyili ympäri maneesia milloin mistäkin syystä (lähinnä liian kovaa tömistelevistä kanssakilpailijoista). Koko verryttely menikin siihen, että yritin saada sätkyn ja jännittyneen hevosen ratsastettua edes vähän vähemmän jännittyneeksi, jotta pääsisin työstämään sitä laukkaakin tarpeeksi ja saisin sen ratsastettua istunnan alle, jolloin se laukkaisi hyvin. Laukka maneesissa kun oli laatua töpö-töpö-töpö-töpö. Kenties se oli maneesi, joka vaikutti, koska kun kävin maastossa verkkailemassa ravissa ja hieman laukassa ennen verryttelyyn pääsyä, Rampe oli ihan rentona.
Radalle mentiinkin hevosella, joka tuntui jo ennen lähtömerkkiä huonolta ja minulla oli oikeastaan vaihtoehtona ratsastaa Rampe vain pohkeella eteen (huono vaihtoehto). Perusrata meni virheittä (oli siellä oikeasti pari ihan ok linjaakin, että ei se rata ehkä ollutkaan ihan TÄYSI fiasko:D), mutta päätin jättää uusinnan ratsastamatta, joten tulokseksi jäi hylätty. Jotain kuitenkin minäkin opin Rampesta vuoden ensimmäisissä kisoissa - en voi lähteä ratsastamaan sitä tuollaisessa mielentilassa ylös ja eteen, vaan minun on yritettävä valita niistä vähemmän huono vaihtoehto.
Tältä reissulta emme palanneet enää samaan talliin, vaan hoidimme samalla tallipaikanvaihdoksen. Tallipaikanvaihdoksen myötä aloitimme myös uudelleen valmennukset, Rampen sairasloman jälkeen olin käynyt niissä vain kerran.
Tuttujen kouluvalmennuksien lisäksi aloimme ottaa myös esteillä tunteja ja se oli oikeasti todella hyvä ratkaisu - pääsimme tilanteeseen, jossa Rampe alkoi itse imemään esteelle ja minä pystyin odottamaan sitä. Tehtävät monipuolistuivat ja näin pääsimme hiomaan oikeastaan kaikkia ongelmiamme esteillä. Minäkin aloin saamaan onnistumisen tunteita esteillä, istuntani parani ja menosta tuli paljon sujuvampaa jo pelkästään kotonakin. Valmennuksissa hyppäsimme rataa metriin asti, mutta valmentajamme mukaan ei olisi ollut ongelma hypätä kymppiäkään tulevaisuudessa, kunhan saisimme ensin muun kondikseen.
Lokakuu kuitenkin vaihtui marraskuuhun ja pohjat jäätyivät loppukuusta, joten se jos mikä tiesi taukoa ihan kaikkeen, kun Rampe ei edes kävellyt kunnolla sellaisella pohjalla. Välillä oli sulia päiviä, jolloin pystyi muutakin tekemään, kuin kävelemään, mutta niitä ei ollut liiaksi.
Alkumarraskuusta myös klippasimme Rampen ensimmäisen kerran sen meilläolon aikana ja Rampe käyttäytyi aivan järkyttävästi klippaajaa kohtaan! Se yritti liiskata klippaajan, potkia tätä ja purra. Ja kaiken sen ajan minä seisoin lähimpänä sen turpaa, eikä se yrittänyt minulle mitään. Kun tein itse siistimisklippauksia, Rampe käyttäytyi ihan nätisti ja seisoi paikallaan, ainut kiukutuksen aihe oli mahan alunen.
Melkein koko joulukuun Rampe taisi olla pelkästään kävelytyksellä pohjien vuoksi, mutta kun sitä lunta sitten tuli joulukuun loppupuolella?, pääsimme hiljalleen tekemään muutakin.
Pelkkä kävelytys ei kyllä ollut tehnyt Rampelle huonoa, vaan se oli itse asiassa todella kiva ratsastaa. Tosin eihän se missään vaiheessa ollut seissyt kuukausia putkeen, vaan kuitenkin olin koko ajan pyrkinyt siihen, että se edes kävelee. Laukka alkoi olemaan todella hyvää jo "itsestään" ja se pysyi hyvänä myös silloin, kun ratsastin Rampen hieman lyhemmäksi. Tästä ei ollut toivoakaan vielä syyskuussa, vaan Rampe jaksoi pitää "normilaukan" hyvänä sen parin askeleen ajan. Voisi siis sanoa, että ohitimme syksyn 2010 laukan, koska silloin Rampen laukka oli kolmitahtista vain muutaman askeleen ajan noston jälkeen eli pääsimme tavoitteeseemme.
Muistini mukaan jossain vaiheessa tuli vielä lumeton jakso uudelleen, mutta tilanne parantui kuitenkin helmikuuksi. Helmikuussa Rampe vain oli epäpuhdas neljännen kerran vuoden sisällä ja aloin miettimään tilannetta - se oli ollut oikeasti kevyellä liikutuksella suurimman osan tästä vuodesta ja nyt putkeen jo useamman kuukauden ja silti olimme tässä tilanteessa. Neljännen kerran vuoden sisällä. Klinikan ennuste ei ollut tämä, mutta mielestäni pitää osata seurata myös hevosta ja se ei selkeästi kestänyt minun käyttöäni. Aiemmin olin epäpuhtaudet vain "jättänyt huomioimatta", koska ne olivat olleet alle viikon mittaisia jaksoja, enkä ajatellut asiaa hevosen kannalta. Nyt minä ajattelin sitä ensimmäisen kerran Rampen kannalta.
Ja niin minä tein päätökseni ystävänpäivänä 2012, vaikka en halunnut asiaa aluksi edes itselleni myöntää. Rampen olisi aika mennä nyt, mielummin nyt, kuin sitten, kun tilanne olisi pahempi. Kengitysmuutos ei tuonut mielestäni riittävää muutosta, sillä eihän Rampe ennenkään ollut pitkiä jaksoja epäpuhdas.
En ymmärrä, miten pysyin niin tyynenä varatessani klinikalta lopetusaikaa, koska miettiessäni sitä, ettei Rampea kohta enää ole, aloin aina itkemään. Ei se ole helppoa mietittävää vieläkään, miten siis pysyin silloin niin tyynenä?
Sinä viimeisenä viikkonakin, joka meillä oli vielä aikaa, olin tyyni vihoviimeistä päivää lukuun ottamatta. Kotona en ollut. Tilanne tuntui jotenkin niin epätodelliselta, ettei sitä kai oikein edes tajunnut. Olin ollut aivan varma aina, että Rampe lähtee jonain päivänä keuhkojensa vuoksi ja siihen tietyllä tapaa osasin varautuakin, mutta tähän en osannut.
Viimeisen viikon vietin Rampen kanssa tekemällä vain mukavia juttuja. Rampe kaipasi aina aivoilleen tekemistä, joten harjoittelimme temppuja. Rampe rakasti porkkanoita, omenoita ja leipiä, joten niitä se myös sai. Rampe tykkäsi samoilla metsässä pelkällä riimuvarustuksella, joten toteutin viimeisen ratsastuksemme niin.
Ja sitten se hirveä päivä koitti, kun oli aika harjata Rampe viimeisen kerran. Kun oli aika pukea Rampelle riimu päähän viimeisen kerran. Kun oli aika laittaa Rampelle kuljetussuojat viimeisen kerran. Kun oli aika lastata Rampe viimeisen kerran. Kun oli aika kuljettaa Rampe viimeisen kerran. Kun oli aika purkaa Rampe trailerista viimeisen kerran. Kun oli aika taluttaa Rampea viimeisen kerran. Kun oli aika riisua loimi Rampelta viimeisen kerran. Kun oli aika riisua riimu Rampelta viimeisen kerran. Kun oli aika jättää jäähyväiset ystävälle, joka oli jo poissa.
Me lähdemme tästä elämästä,
emmekä kuitenkaan lähde.
Me elämme edelleen kaikessa,
mitä olemme tehneet.
Kaikki, mitä olemme ajatelleet ja sanoneet ja olleet,
jää elämään ja valaisemaan toisten tietä.
Me kuolemme,
emmekä kuitenkaan kuole,
vaan elämme niiden sydämissä,
jotka ovat rakastaneet meitä.
Kiitos kaikesta, Rampe
